Häme, ja siihen luettuna Satakunta ovat olleet yhtäjaksoisesti asuttuna kivikaudelta lähtien. Rautakaudella ja keskiajalla maata viljelevä asutus keskittyi Kokemäenjoen vesistön alueelle ja Päijänteen eteläisille rannoille. Keski-Suomi oli lappalaisten ja hämäläisten eränkävijöiden erämaata, vaikka sielläkin on jälkiä myös varhaisesta maata viljelevästä asutuksesta. Rautakaudelta alkaen oli suomalaisten keskuudessa muuttopainetta pohjoiseen ja itään. Eräomistuksista alkoi muodostua pysyviä omistuksia 1500-luvun alussa. Paikoilleen asettuneet varsinaissuomalaiset ja alasatakuntalaiset eivät sen sijaan osallistuneet tähän, mutta muilta alueilta liikuttiin vesistöjä myöten pohjoiseen ja itään. 

Suomen historialliset maakunnat on Suomessa yleensä määritelty Ruotsin valtakunnan hallintoalueina myöhäiskeskiajalla olleiden linnaläänien mukaan. Näitä ovat mm. Satakunta (Kokemäenkartanon linnalääni) ja Häme (Hämeenlinnan linnalääni).

Toinen mahdollinen määrittelyperusta historiallisille maakunnille voivat olla kansanomaisina nimityksinä ja joskus myös historiallisia maakuntia vastaavina Suomen kansan ”heimoina” hahmottuvat kulttuurialueet, joita on Kustaa Vilkunan mukaan ollut viisi: (Varsinais-) Suomi, Häme, Kainuu, Karjala, Savo ja Lappi. Näissä eivät ole mukana Satakunta ja Uusimaa, jotka vanhoissa kansanomaisissa luokituksissa ovat liittyneet Hämeenseen.

Nykyisistä maakunnista alue käsittää Satakunnan, Pirkanmaan, Kanta-Hämeen, Päijät-Hämeen ja Keski-Suomen maakunnat.